320 sivua, kustantaja Otava.
Kaksi miestä löytää linnustusretkellään luodolta keskeltä merta ihmisen pääkallon. Smoolantilaisen kaupungin nuori syyttäjä Louise Rehnström alkaa selvittää kallon alkuperää, mutta joutuu vain umpikujiin. Kunnes huhut alkavat kiertää: voisiko pääkallo olla pari vuotta sitten kadonneen liikemiehen? Bengt Ingemarsson käynnisti kaupungissa suuria investointi- ja rakennushankkeita, katosi ja jätti jälkeensä joukon rahansa menettäneitä kaupunkilaisia.
Kaksi miestä löytää linnustusretkellään luodolta keskeltä merta ihmisen pääkallon. Smoolantilaisen kaupungin nuori syyttäjä Louise Rehnström alkaa selvittää kallon alkuperää, mutta joutuu vain umpikujiin. Kunnes huhut alkavat kiertää: voisiko pääkallo olla pari vuotta sitten kadonneen liikemiehen? Bengt Ingemarsson käynnisti kaupungissa suuria investointi- ja rakennushankkeita, katosi ja jätti jälkeensä joukon rahansa menettäneitä kaupunkilaisia.
Kun Louise koettaa päästä perille huhujen todenperäisyydestä, joku tai jotkut alkavat toden teolla sabotoida hänen tutkimuksiaan.
Kyseisen dekkarin Mankell on kirjoittanut vuonna 2000, Labyrinten -televisiosarjansa pohjalta, minkä toisaalta huomaakin teoksesta aika selvästi. Teksti nimittäin koostuu pääosin varsin lyhyistä virkkeistä. Esimerkiksi:
Louise astuu ulos kaupan ovesta ruokakasseineen ja vilkaisee terveyskeskusta, joka on ihan vieressä. Hän sulloo kassit autoon ja ajaa kotiin. On pimeää ja kylmää. Kaupunki on melko pieni. Hän ohittaa bensa-aseman, kauppakeskuksen ja kääntyy sitten omakotitaloalueelle. Pysäköi 1970-luvulla rakennetun talon autotallin eteen.
Mielestäni tyyli on aika erikoinen yli kolmesataasivuiselle romaanille ja myös jotenkin turruttava, näin asian ilmaistakseni, itse kun pidän enemmän hieman monisanaisemmista ja enemmän kuvailevista virkkeistä. Niitä kun on miellyttävämpi lukea, koska silloin teksti ei ole töksähtelevää. Lisäksi minusta on vähän outoa muodostaa lause aloittamalla verbillä ja jättämällä subjekti kokonaan pois (esimerkiksi tuo "Pysäköi 1970-luvulla rakennetun talon autotallin eteen"). Olen törmännyt vastaavanlaiseen kirjoitustapaan aiemminkin, mutta kyseessä ei ollut mikään romaani tai novelli. Adjektiivejakin oli käytetty enemmän ja ne oli sijoitettu virkkeisiin siten, että teksti kuulosti todella hienolta ja pani mielikuvituksen liikkeelle, tosin kuin tässä Mankellin teoksessa.
Juoni ei ole mielestäni kummoinen, itse asiassa jouduin pakottamaan itseni lukemaan tuota kirjaa, sillä en erityisemmin ole dekkareiden ystävä ja teoksessa käsiteltävät asiat (talousrikollisuus, murhien selvittäminen) eivät ole minusta kiinnostavia. Alussa löydetty pääkallo kuuluu siis Bengt Ingemarssonille, kunnan hyväntekijänä tunnetulle liikemiehelle. Tosiasiassa tämä Ingemarsson oli talousrikollinen. Hän käynnisti useita rakennus- ja investointihankkeita, mutta katosi jättäen jälkeensä sijoituksiin rahansa menettäneitä ihmisiä.
Hahmoissakaan ei ole oikeastaan mitään ihmeellistä: päähenkilö Louise on syyttäjä ja hänellä on alkoholiongelmia. Hän on naimisissa kunnanneuvoksen kanssa, heillä ei ole lapsia. Louisen sisaren mies on työtön ja heillä on monta lasta, joten perhe kärsii rahahuolista. Niin tavallista...
Siispä oma mielipiteeni lyhyesti ja ytimekkäästi: "Savuna ilmaan" ei ole sentyyppinen kirja, jota normaalisti lukisin, enkä siis lukenut sitä kovin innokkaasti. Tapahtumat, dialogit ja teema eivät ole kovin mielenkiintoisia ja tekstin rakenne ei ole mieleeni. Monet kriitikotkin mainitsevat arvosteluissaan, että "Savuna ilmaan" ei ole Mankellin parhaimpia teoksia ja teksti, kuten itsekin aikaisemmin totesin, on töksähtelevää.
Ihan lyttyyn en romaania kuitenkaan aio haukkua - sen ainakin myönnän, että kaikista tämän kyseisen teoksen miinuksista huolimatta Henning Mankell vaikuttaa taitavalta kirjailijalta, eikä ole mikään ihme, miksi hänen teoksensa (kuten Kurt Wallander -rikosromaanit) ovat niin suosittuja ja tunnettuja.
Tietoa Henning Mankellista (Wikipedia)
